Sata ja yksi karjalanpiirakkaa

Virpi Salmi provosoi värikkäin sanankäänteinen ruoka-aktivisteja Helsingin Sanomien taannoisessa kolumnissaan. Salmen mukaan suomalainen ruokakulttuuri on ohkaisista valheista kudottu hauras seitti, jota muutama suomalainen tosikkolanttu kannattelee median ylitsevuotavalla avustuksella. Ruokakulttuurimme perustuu Salmen mielestä kolmeen perusvalheeseen, joista viimeinen kuuluu: karjalanpiirakassa on maku.

Edesmennyt isoäitini Aino vaikutti suuresti kiinnostukseeni ruuanlaittotaitoa kohtaan. Valitettavasti en enää pääse nauttimaan hänen ruokapöytänsä antimista ja ruuanlaittovinkeistä, mutta olen hymyssä suin kohdannut maailmalla samaa ikiaikaista luonnon antimien kunnioitusta ja rakkautta ruokaan. Hyvää ja puhdasta ruokaa löytyy myös Suomen rajojen ulkopuolelta. Makumuistiini on jäänyt esimerkiksi Corbodan kaupunginmuurien suojissa nauttimani rabo de toro –annos. Aino ei matkaillut ulkomailla, eikä osannut vieraita kieliä, mutta hänen versionsa haudutetusta häränhännästä ilahduttaisi maailmankansalaisia myös tällä vuosituhannella. Ulkosuomalaisena ja paljon matkustavana olen yhä vakuuttuneempi rikkaasta ruokakulttuuristamme. Sesongit ja niihin liittyvät raaka-aineet ovat yksinkertaisesti ainutlaatuisia. Räisälästä evakkoretkeltä Turkuun päätynyt Aino loihti näistä, usein halvoista raaka-aineista, maukasta kotiruokaa menossa olevan sesongin vivahtein. Ja kuten karjalalaiseen ruokaperinteeseen kuluu: marjoja syötiin melkein jokaisella aterialla.

Ensimmäiset vahvat ruokamuistoni liittyvät juuri Virpi Salmen halveksimiin karjalanpiirakoihin. Ne eivät tulleet eineshyllystä eivätkä pakastealtaasta. Vuosien varrella muodostui pieneksi traditioksi juhlistaa lukukauden päättymistä vastapaistetuilla piirakoilla. Aino kehui koulutodistuksesta toisinaan komeilleita korkeita arvosanoja ja kannusti jatkuvasti yhä vain parantamaan. Voipaperi siirrettiin syrjään piirakkapinon päältä lempeän palautekeskustelun jälkeen. Juhlapöytä oli valmis.

Opettelin karjalanpiirakoiden tekemisen vuosien varella. Vaikka en mielestäni yllä Ainon tasolle, niin eri tilaisuuksiin paistamani piirakat ovat tehneet hyvin kauppansa. Luettuani kesäkuisen ”Suomen ruokakulttuuri on kansantaru” kolumnin päätin testata minkälaisen vastaanoton Ainon resepti ja osaamiseni saa Singaporessa.

Singapore on yksi maailman merkittävimmistä finanssikeskuksista, jota joskus on moitittu tylsäksikin. Kaupunkivaltion ilmapiiri on kuitenkin muuttumassa. Päättäjät ovat huomanneet, että monipuolinen kaupunkikulttuuri on kilpailuvaltti nopeasti kehittyvässä Aasiassa. Luvat erilaisiin tapahtumiin järjestyvät vikkelästi kunhan perusasiat ovat kunnossa.

Gastrogig on Jasmine Cheahin perustama yritys, joka keskittyy pop up –tapahtumiin. Alan työkokemusta Cheah on hankkinut esimerkiksi Savour- ruokatapahtumassa, jossa muuten on kokannut myös suomalainen Hans Välimäki. Eräs Gastrogigin tapahtumakonsepti on Pizza X. Viidakkorumpu alkaa levittää tietoa somessa lähestyvästä juhlasta. Juhlien tapahtumapaikka paljastetaan kuitenkin osallistujille vasta viime hetkellä. Osallistumismaksuun sisältyy ruokatarjoilu, jonka perustan muodostavat paikan päällä paistetut pizzat. Weberin pitsagrillit lämmitetään omenapuuklapeilla. Grillien lämmöstä huolellisesti valmistetut artesaanipitsat aasialaisin makuvivahtein tuunattuina päätyvät juhlaväen lautasille.

Ehdotin, että tuotaisiin karjalanpiirakka täydentämään katujuhlien ruokapöytää. Suurin osa nälkäisistä juhlijoista saapuu paikalle samaan aikaan ja suolaiselle sormisyötävälle löytyy aina tilaus. Valokuvat piirakoistani riittivät vakuuttamaan Gastogigin väen. Iskin päälle vielä tarinaa suomen lukemattomista järvistä ja niistä saaduista muikuista. Asiat lähtivät vauhdilla eteenpäin. Lupauduin tekemään sata piirakkaa. Halusin tarjota piirakat suoraan uunista ja luoda hypeä tarjoamalla vain tarkasti rajoitetun erän.

Tapahtuma loppuunmyyntiin Evenbriten kautta netissä nopeasti. Pizzojen ja karjalanpiirakoiden lisäksi 55 Singaporen dollarin (32 Euroa) hintaiseen lippuun sisältyi portugalilaista piri piri -kanaa ja vartaassa paistui kokonainen karitsa paikallisella Peranakan reseptiikalla valmistettuna. Karibialaisen Damoiseau-rommin edustajat työstivät cocktaileja. Mukana oli myös Mount Michael viinitalo Uudesta-Seelannista ja Tucher-oluet pöytään ladottiin saksalaisten toimesta. Jälkiruokaakaan ei ollut unohdettu: suklaapiirakkaa palmusokerilla makeutettuna.

Herätyskello soitti aikaisin juhlapäivänä. Ruisjauhot löytyivät leipomiseen erikoistuneesta kaupasta. Maito, voi ja puuroriisi olivat australialaista alkuperää. Pulikoin puolentoista kilon kuoritaikinasta luvatut piirakkat. Riispuuroa kului kolme kattilallista. Varsinaiseen leipomisurakkaan ja muihin esivalmisteluihin kului aikaa viisi tuntia. Paketoin kylmät tuotteet IKEAn kylmäkassiin ja saman kaupan suuri sininen kauppakassi oli kuin tehty foliovuokiin ladottujen piirakoiden kuljetukseen. Pohjoismaista yhteistyötä.

Taksikuskilla oli vaikeuksia löytää salaiseksi kutsutulle takakujalle, mutta saavuin kuitenkin juuri oikeaan aikaan grafiittiseinien vierelle katettuun keittiöön. Sain työpisteeni nopeasti toimintavalmiiksi, uteliaiden katseiden seuratessa puuhiani. Paikallinen tanssiryhmä aloitti flamencotanssiesityksen annostellessani. Tarjoilin karjalanpiirakat kahdella tavalla: perinteisesti munavoilla ja savumuikkujen kanssa. Jono muodostui käskyttämättä. Reseptin alkuperä ja tarinani herätti kiinnostusta monissa, eikä aikaakaan kun piirakat katosivat kansainvälisen herkuttelijajoukon suihin. Ahnaimpien santsaamista joutui jopa hieman rajoittamaan, jotta mahdollisimman moni pääsi maistamaan karjalanpiirakoita ensimmäistä kertaa elämässään. Myös höysteet herättivät ihastusta: öljyyn säilöttyjä savumuikkuja kehuttiin jopa kaviaarin veroiseksi herkuksi. Itselleni paras palaute oli pyyntö opettaa piirakoiden teko, johon tietenkin lupauduin.

Harrastuksena ja tekemisen ilosta toteuttamani ruokakulttuurimme pienimuotoinen demo ei tuottanut minulle yllätyksiä. Rakkaudella tehdyllä ruoalla on universaali arvostus ja tilaus

Singaporelaiset ovat häkellyttävän ylpeitä yksinkertaisista kansallisruoistaan. He eivät häpeile käännyttää vierailijoita ilmastoiduista sisätiloista parhaimpien ruokahetkiensä pariin kaupungin kaduille. Koko kansakunta tuntee mestarinsa, joista monet ovat vaatimattomissa ruokakojuissaan valmistaneet ruokaa saman reseptin mukaan vuosikymmenten ajan. Uutiskynnys ylittyy, jos joku heistä ennenaikaisesti poistuu taivaalliseen keittiökaartiin vieden mukanaan palan paikallista ruokakulttuuria.

Miksi me tyydymme työntämään apaattisina ostoskärryjämme markettien hyllyrivien välissä vuodesta toiseen itkuvirren säestämänä? Arvostamalla olemassa olevaa puolustuksen runkona ja kehittämällä uutta hyökkäyksen kärkeen meillä on kaikki mahdollisuudet taklata itsemme maailman keittiöiden eturiviin. Pulikat ojoon ja aito karjalanpiirakka takaisin suomalaisten ruokaidentiteettiin!